8. huhtikuuta 2013 - Aleksi

Kurvasin tallin pihaan Opelillani, jonka valkoinen maalipinta näytti tätä nykyä ennemminkin likaisen harmaalta. Kevät on näemmä saapunut Häiriköidenkin pihaan, mä ajattelin huomatessani tennareiden uppoavan hieman kuraiseen maahan. Irvistäen lähdin etsimään jotakuta, jolle voisin ilmoittaa olemassaolostani. Mun ei tarvinnut kauaa tallipihalla pyöriä, kun tallin ovesta rymisteli ulos hevonen ja sen taluttaja. Hetken näytti siltä, kuin heppa olisi ollut taluttajan roolissa ja narussa roikkuva naishenkilö saisi pian nakertaa ruohoa tarhan aidan toisella puolen. Pienen kurinpalautuksen jälkeen osat vaihtuivat kuitenkin tavanomaisempaan asetelmaan. Nainen huiskautti kättään tervehdykseksi ja nyökkäsi tarhan suuntaan, ilmoittaen vievänsä hevosen ensin pois käsistä. Herrasmiehenä mä lähdin avaamaan porttia hevoselle, joka katseli mua vähintään epäluuloisesti."Tää taitaakin olla se kuuluisa Natsi", mä virnistin, kun tamma oli saatu turvallisesti aitojen sisään."Sehän se", nainen hymähti ja ojensi kätensä. "Mirsa.""Aleksi Hakala, teidän uus talliorja," vastasin tarttuen ojennettuun käteen.

Tallin takaa viipotti hurjaa vauhtia minikokoinen Lassie kurvaten niin tiukkoja kaarteita että mä saatoin vain hämmästellä, kuinka se ei tupsahtanut kuonolleen kuraisella pihalla. Se juoksi suoraa päätä meidän luokse ja rupesi epäröimättä kiehnäämään uuden tuttavuuden jaloissa. Mä kumarruin rapsuttamaan iloista koiraa, joka pyöri kuin väkkärä. Mirsalta mä sain kuulla vähän taustatietoa Santusta, joka kuulemma osaa olla aikamoinen vintiö. Me lähdettiin kiertämään pihaton kautta tallille ja Mirsa esitteli mulle nopeasti aluetta sekä hevosia. Nyökkäilin ja esitin tarkentavia kysymyksiä, kunnes mulle oli kehittynyt jonkinlainen kokonaiskuva Häiriköistä. Me käytiin myös läpi vähän mun tulevia hommia, karsinat oli kuulemma tältä päivältä jo putsattu, mutta tallia voisin muuten siistiä, Neron harjata ja loimet järjestää. Nopean kumarruksen siivittämänä päätin tarttua harjaan ja pyyhkäistä esiin tallin lattian.

Kun lattia näytti hieman paremmalta ja mä olin yskinyt keuhkoni pihalle pölyn tunkeutuessa sisään jokaisesta hengitysreiästä, lähdin etsimään Neroa. Vaelsin riimunnarun kanssa tallipihalle etsimään hevosta, jonka nimi ei herättänyt mussa mitään mielikuvaa, kuka näistä poneista oli Nero? Nojailin tarhan aitaan ja skannasin laumaa katseellani, yrittäen muistaa Mirsan kertomat nimet. Yksi hevosista eksyi aidalle kerjäämään rapsutuksia, ja kurottauduin taputtelemaan sen päätä. Lopulta paikansin tarhasta lämppäriruunan, jonka nimeksi osasin yhdistää Neron. Riemuissani mä pujahdin sisään ja nappasin hevosen mukaani. Se lähti säyseästi seuraamaan perässäni talliin.

Sidoin Neron kiinni mukavan leveälle käytävälle, se ei vastustellut, tai juurikaan kiinnittänyt muhun huomiota kun harjasin sen läpi pariin kertaan. Tervehdin ja esittäydyin ohi kävelevälle Mikalle, joka käski mut myös varustamaan Neron ja viemään sen kentälle Mirsan ratsastettavaksi. Nyökkäsin ja hain satulan ja suitset harjattuani ruunan loppuun. Nero ei juurikaan vastustellut varustamista ja pian seisoin sen kanssa kentällä. Sain Mirsalta vaihdossa Raipen, joka näytti ratsastuksenkin jälkeen siltä, kuin olisi voinut juosta maratonin ja ilahduttaa silti hoitajaa riekkumisellaan. Talutin ruunan samalle paikalle missä Nero oli hetki sitten seissyt, ja riisuin siltä varusteet. Raipe puhahti tyytyväisenä saadessaan satulan pois selästään, mutta kyllästyi nopeasti seisomaan paikallaan. Se näytti ottaneen tavoitteeksi astua mahdollisimman monta kertaa mun jaloille, sillä mä sain tosissani varoa varpaitani ruunan steppaillessa taukoamatta ympäri käytävää niin pitkälle kuin vain lyhyet riimunnarut antoivat myöden.

Kun mä olin selvinnyt hengissä harjauksesta ja saanut jopa Raipen talutettua kunnialla tarhaan mä päätin hengähtää hetken. Lepotauko ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan lupaavalta, kun penkille istahtaessani mun jaloissa pyöri jatkuvia rapsutuksia kerjäävä Santtu. Mä nautin kuitenkin taivaalta pilkottavan auringon lämmöstä ja silittelin hajamielisesti koiraa. Kun mä olin saanut tarpeeksi voimia kerättyä, suuntasin takaisin talliin, Santtu perässä tassutellen. Loimihylly oli vain hieman epäjärjestyksessä, muutama päälimmäinen loimi mytättynä ja yksi puoliksi ulkona roikkuen. Viikkasin ja hyllytin loimet Santun enemmän tai vähemmän tehokkaalla avustuksella ja lähdin sitten kävelemään autolle. Mä virnistin itselleni, ensimmäisestä päivästä Häiriköissä selvitty.

11. syyskuuta 2012

"Sikkis tulee kotiin!!" huudahdin innosta pakahtuen syöksyessäni kännykkä edelleen kourassa keittiöön. Santtu kirmasi isoilla loikilla perässä, takuuvarmana siitä että hölmön ihmisen ryntäily tarkoitti leikkihetkeä. Mika ei kuitenkaan liittynyt iloiseen seuraan, vaan laski lukemansa lehden pöydälle huokaisten raskaammin kuin koskaan ennen. "Eikö se vaan olis voinut pysyä siellä Saksassa? Eikö yks hullu, sun lisäks meinaan, riitä?" "No ei! Onhan Evekin meillä, miksei sitten Sikkiskin. Ja sitä paitsi Sacrificial ja Abyss ei vieläkään suostu myymään Ringoo, joten Sikkis on paras vastike sille. Ja hei, se on Natsin lapsi. Kaikilla pitäis olla Natsin lapsi. Mulla pitäis olla vähintään viis Natsin lasta." Vakuuttelut saivat vastaansa vain silmien pyörittelyä ja uuden tuhahduksen. "Sulle riittäis oikein hyvin puolikaskin Natsi, silloinkin lentelisit enemmän kun tarpeeks. Mä en sitten maksa sitä takasin Saksaan vaikket saiskaan sitä koulutettua, siinäpä sitten kattelet ja korjailet aitoja." "Napi napi naa, tykkäät kuitekin." Kumarruin sotkemaan ensin Mikan ponnarin reippaalla pörrötyksellä, jonka jälkeen kumarruin Santun puoleen. "Haluaako pikkumies uuden leikkikaverin? Jooo haluaahan se! Jooo! Mennäänpä harjotteleen, Eve varmasti pakahtuu innosta päästä vähän liikenteeseen."

9. syyskuuta 2012

Täällä on tänään pyörinyt ihan pirusti porukkaa, harhaillen ympäri tallipihaa kovin touhukkaasti jotain etsien... Kutakuinkin kaikki höpöttävät jotain jostain karanneista häiriköistä, toistellen maanisena mantrana sanaa "ilmainen valmennus". Mitä ihmettä...?

3. helmikuuta 2012

Hiljaista on, tosi hiljaista. Sinänsä ihan kivaa, saan ainakin omia omat hevoseni eikä tarvi hoitajille moista iloa suoda. Muhaa. Mutta toisaalta, sen verran viluherkkä olen, että pitää hoitajien puuttessa laittaa Mika tekeen iltatallia näillä hurjilla (on se jo pari kertaa käyny yli -25! hyi kauhistus) pakkasilla. Näpit jäätyy, hanki narisee inhottavasti, nenä irtoo ja varpaat on vartin päästä tunnottomat. Tallissakin höyryää hengitys, ei ihan tahdo pienen patterin voimat riittää koko roskan lämmittämiseen.

Kävin tänään Jayn kanssa käppäilemässä ilman satulaa, taktikoin loimen kätevästi jalkojen yli niin jäin mukavasti paksun talvikarvan ja fleecen väliin. Ja sain Mikalta naurut kun käskin sen auttaan selkäännousussa, että saan kaakaotermarin kanssa mukaan... Se ei oikein ymmärrä näitä pakkasten vaatimia lisätoimenpiteitä, hohottelee vaan pikkupartaansa kun koitan tehdä kaiken mahdollisimman nopeaa, että pääsen takasin sisälle.

Mutta takasin maastoon... Otin siis lämpöstä kaakaota mukaan. Elämä on mukavaa kun voi antaa heppasen vaan käppäillä eteenpäin ja ite hörppiä selässä kaakaota. Namnam. Suitsiakaan en jaksanut pukea (koska ne kuolaimet on ihan hirveän kylmät, voi hevosparkoja), mutta eipä me niitä tarvitakkaan. Naru kaulalle muodon vuoksi, ratsastaja tiukasti lämpösen loimen alle, kaakaota naamariin ja maisemia ihailemaan. Olihan se kivaa, samanlaisia maastoja voisi harrastaa useemminkin... Käpysteltiin reilut 30min, sitten alko naama jo oleen sen verran tehokkaasti jäässä että piti palailla takasin. Heppaselle loimenvaihto ja takas tarhaan, lisää plussia kun ei tarvi varusteitakaan riisua!

Loput apinat sai urheilla urheilemisensa tarhoissa. Tallinsiivouksen jälkeen linnottauduin loppupäiväksi sisälle, ja laitoin taas Mikan tekemään iltatallin. Me ollaan tehty jo alustavat valmistelut sunnuntain riehaa varten, huomenna pitää käydä tekeen radat valmiiks ja vähän leipoa. Mika ilmotti koittavansa löytää jonkun piilopaikan siks aikaa kun oon keittiössä... Kiittämätön mies mulla. Pöh. Ootan jo kauhulla sunnuntaita ja koko päivän kestävää ulkoilua. Whipii.

11. tammikuuta 2012

Nyt sitä lunta sitten tuleekin oikeen urakalla, varmaan joku takaumapahoittelu synkemmästä joulusta tai jotain... Koko päivän taivaalta on lätsähdelly päin näköö pyyhkeen kokosia loskalumihiutaleita. Ja nimenomaan niitä märempiä versioita lumihiutaleista, niitä jotka ei muodosta ihanaa puuterilunta vaan ärsyttävän superdybertilsakentän.

Ulkoilevilla heppasilla oli ensin ihan kivaa, kun pääsivät kahlaileen tarhoihin, mihin oli yön aikana ripotellu aika herkullisen kerroksen lunta. Tai jotain lumen tapasta ainakin. Kauaa sitäkään riemua ei kestäny, ja lopulta kaikki oli ihan märkiä ja ne möllötteli vaan porukalla katoksissa, tuijottaen toiveikkaana jokaista ohikulkijaa lämpöisen tallin toivossa. Ne näytti jo niin surkeilta, että piti parin tunnin päästä hakea nakuna ulkoilevat ponit talliin, kuivata ne ripeästi ja heittää takaisin ulos kärsimään sadeloimet suojanaan. Ei niitä sisälläkään voi pitää, tai voi toki jos ne ite osaa karsinansa siivota... Moista ihmettä en ole vielä päässyt todistamaan, joten ei siitä muuten yli pääse kuin itse talikkoa heiluttelemalla.

Santtu sai olla ulkona ainoostaan pakolliset tarpeidentekoajat, niin karmeeseen kuntoon se paksun turkkinsa sai. Eikä pentu itekään kovin näyttäny nauttivan loskasateesta, meni aina hetken päästä rappusille makoilemaan ja odottelemaan, että joku tulis avaan oven.

Tein kentällä lyhyet taivutusharjotukset Raipen kanssa, sille keräänty niin karmeet tilsat ihan ennätysvauhtia, etten kyllä kovin kauaa jaksanu hyppiä selkään ja taas maahan naputteleen kökköjä irti... Jay sai vapaapäivän, Symppiksen kanssa vain käppäiltiin ympäri kenttää narun päässä ja ihmeteltiin toisiamme. Sen mieltä ei näyttänyt juurikaan ylentävän moinen keli, ja jopa sivistyneeksi engelsmanniksi se kehtasi näyttää kovin hapanta naamaa kun en kaartanutkaan talliin vaan takaisin tarhaan. Natsin kanssa me käytiin pellolla ravailemassa, siellä ei tilsat niin äkkiä alkanu haittaamaan kun lunta oli enemmänkin. Sana ravailu tosin tarkottaa lähinnä muutaman metrin kahlailua, jota seurasi pieni kiukutteluhetki: vähän pungetaan sivulle kun ei huvita mennä eteenpäin, sitten seisahdutaan ihan täysin aloilleen ja aletaan uhkaileen keulimisilla ja raippaa protestoidaan pikkupukeilla. Känkkäränkkä sai leponsa vasta siedettävän hyvän pätkän jälkeen, eikä kyllä ratsastajankaan huvitustaso ois juur kauempaa äheltämistä kestäny...

Inhottavan kelin takia otin ponskit vähän aikasemmin sisälle. Lämmin melassivesi, kevyt harjaus ja kuiva fleece sai kovan suosion, ja myrtsimmätkin naamat kirkastui aavistuksen verran.

Lumi on joo ihan kiva, mutta vois sitä pakkastakin olla sitten sen verran, että vois ihan vaan kävellä eikä uida...

5. tammikuuta 2012

En oo vielä ihan osannut päättää kuinka paljon hevosiin vaikuttaa se, että tallissa on ikiaikasen söpön radion sijaan järjettömän kokonen boomblasteri, tai se, että siellä ei soi hiljasena taustahöttönä YleX:än ihanimmat uutuudet, vaan bassot on käännetty hiukan liian kovalle ja senpäivänen musiikkivillitys kuuluu hyvällä kelillä pitkälle tietä pitkin. Mutta pitäähän sitä kunnon poppivehkeet olla, eikä nämä eläimet tästä enää voi paljon pahemmaksi muuttua.

Heivattuani hevoset pihalle (siis herranjestas, kuinka paljon krääsää yks eläin voi tarvita?? kesti kauemmin saada Samppa paketoitua kaikkiin niihin tavaroihin mitä omistajattarensa vaati, kun heittää kaikki omat nakuilijat tarhaan...) painoinkin tätä palvottua ON/OFF-nappia ja pihaan tulvi kunnon bassojumputukset. 2 Times Terrorin (jos ette tiedä, missaatte ja paljon) säestyksellä karsinoita siivoaa aika reippaaseen tahtiin, kannattaa kokeilla. Se onkin sitten eri asia kuinka katseenkestävää se on, kun siivoan isoissa maastohousuissa, räjähtäneissä tennareissa ja teltalta näyttävässä hupparissa samalla öristen ja ulisten kuin paraskin hevilaulaja. On syrjässä (liian lievä sana?) asumisessa omatkin etunsa, pakko myöntää... Santtukaan ei uskaltanut tulla jalkoihin pyörimään, vaan spurttaili mieluummin lumienjämissä, liukastellen tiukemmissa mutkissa.

Jätin pari karsinaa myöhemmäksi siltä varalta josko joku hoitajista kehtaisi ilmestyä paikalle, pitäähän talliorjillekin jotain töitä olla. Sydäntäriipivää "Never forgive, never stop thinking. You are with me, every lonely moment. Life equals one sudden death tonight"-rakkauslaulua öristen lakaisin käytävän, heitin tavaroita vähän paremmin sivuun ja lähdin metsästämään päivän uhria tarhasta. Takaisin talliin palasinkin luimivan, polkevan ja äärimmäisen kettuuntuneen näköisen Natsin kanssa, joka ei juurikaan näistä loskapaskakeleistä välitä. Vaan kukapa välittäisi, ei sitä siitä voi moittia.

Niimpä volia vähän pienemmälle, heponen käytävälle kiinni, loimi pois tieltä ja ripeä harjaus. Vetelin karvat kutakuinkin suoraan ja putsasin vähän jalkoja, jonka jälkeen heitin satulan selkään, vedin suitset päähän ja puin suojat jalkoihin. Mitään kovin ihmeellistä näillä keleillä ei voi tehdä, mutta voisihan sitä edes jalkoja koittaa vähän suojata jos neiti meinaa kovinkin hurjaksi ryhtyä. Jätin Natsin nautiskelemaan D.E.A.D.-jumputuksesta ja kävin ripeästi vaihtamassa pari kokoa pienemmät vaatteet ja toiset kengät, hiukan paremmin ratsastusmallistoon sopivammat tällä kertaa. Kypäränkin muistin napata eteisestä kun mieskulta moisen olemassaolosta ystävällisesti muistutti. Samalla kun Mika huristi pihasta kohti uusia kenkiä kaipaavia konimuksia, talutin känkkäränkän kentälle, suljin portin ja kipusin ripeästi selkään.

Leppoisten alkuverkkailujen jälkeen aloin keräilemään hevosta vähän parempaan pakettiin, josta sain kiitokseksi napakkaa hännän pyörittelyä ja ohjien jatkuvaa nyppimistä. Tein ravissa pientä vääntelyä, vähän väistöjä ja temmonmuutoksia ja sellaista. Ei mitään kovin hurjaa, mutta vähän sai tekemistä, eikä arvon kisaratsua toki ostettu ainoastaan tarhaan seisomaan. Pahimmat riekkumisloikat jäi tänään välistä, niin paljon Natsia kurja keli kiukutti. Laukata en silti tohtinut, hyvällä tuurilla penkin alla angstaileva ötökkä olis ottanut heparit ja liukastellu menemään. Siispä ravitehtävät riittäkööt.

Loppuvenyttelyjen jälkeen ei kovin kauaa kestänyt, että Natsi vaihtoi taas vaatetta satulasta loimeen ja palasi tarhaansa. Varsoja en jaksanut kentälle asti raijata, joten ne saisivat tämän päivän joko seisoa tai odotella josko hoitajansa jaksaisi ilmestyä paikalle ja tehdä asialle jotain. Santtu ja omistajansa sai tähän väliin pienen evästauon, jonka jälkeen toistin Raipella kutakuinkin samoja tehtäviä mitä Natsinkin kanssa tehtiin. Pikkumies ei oikein lämmennyt hitaalle jumitukselle, mutta kärsivä ilme naamallaan sipsutteli kuitenkin menemään.

Meinasi alkaa itkettää kun katselin Jayn jalkatupsuja ja Eskon jumalatukkaa, kummatkin kosteuden ja kuran takia järkyttävässä sotkussa ja takussa. Taputin pieniä miehiäni lohduttavasti turvalle, heitin vähän heiniä tarhoihin ja palasin kodin lämpöön katselemaan masu täynnä tuhisevaa Santtua, edelleen elätellen toiveita siitä, että edes joku kävisi tänään tallilla. Halusin aikaisin nukkumaan (köh yödataamaan köh), ja se edellytti sitä, ettei iltatallin lisäksi tarvitsisi ihan kaikkien takkuja tarvitsisi raastaa auki.



kaikki sivuston materiaali © taffel, ellei toisin mainita
ulkoasu © femm