Nyt on aika testata onko Suomen puolustusvoimat aivan tuhoontuomittu jo ajatustasolla, vai löytyykö vielä kunnon sissejä suojelemaan itsenäisyyttä! Häiriköt järjestävät leikkihenkisen sotaharjoituksen, jonka aikana eletään karuissa oloissa ja yritetään vältellä värikuula-aseiden jakelemaa kuolemaa.

Itse harjoitus alkaa heti toisen päivän aamuna ja kestää kahden yön ajan. Ennen tapahtumatantereelle saapumista järjestetään muutamana valmistautumisviikonloppu joihin jokaisen osallistujan täytyy osallistua, koska niillä opetellaan mm. värikuula-aseiden käyttö, totutetaan osallistuvia hevosia erilaisiin tilanteisiin ja käydään läpi muita käytännön selviytymiseen liittyviä perusjuttuja.

Mukaan otetaan enintään kaksitoista (12) osallistujaa, jotka jaetaan kahteen joukkueeseen. Sinisten joukkuetta johtaa Mirsa ja Kaisla, valkoisten joukkuetta Mika ja Rattori. Osallistujapaikoista kahdeksan (8) on vapaasti jaossa, neljä (4) varattu ainoastaan Nottingham's Knightsin jäsenille. Osallistuvien hevosten täytyy olla hyvin käyttäytyviä, rohkeita ja laumassa pärjääviä aikuisia suomenhevosia, ensisijaisesti tammoja ja ruunia. Orit sijoitetaan keskenään syrjäisempään tarhaan, joten harkitse kahdesti sietääkö orisi muiden kanssa tarhaamista! Myös klipatut tai muuten kylmänarat kannattaa jättää kotiin.

Ohjelma

Ke 26.03.2014 Saapuminen.
Osallistujat saapuvat keskiviikkona. Hevosille on tarjolla pihatto- tai karsinapaikka, osallistujille on varattu patjoja lämpimälle ullakolle. Päivän aikana jaetaan joukkueet, tutustutaan oman joukkueen jäseniin, viimeistellään sotataktiikat ja valmistaudutaan henkisesti tulevaan koitokseen. Päivällä tarjolla lämmin lounas, illalla mahdollisuus käydä saunassa ja nauttia reilusta illallisesta.

To 27.03.2014 Aloitus.
Heti torstaiaamuna auringon noustessa lähdetään matkaan. Joukkueet eroavat tallipihassa ja kulkevat omia reittejään omaan tukikohtaansa rauhallisesti käynnissä tai ravissa, matka max kahden tauon kera noin 3h. Perille päästyä puretaan tavarat, laitetaan leiri asumiskuntoon ja valmistetaan nuotiolla pieni lämmin ateria. Päivä kuluu lähinnä paikoille asettuessa, hyökkäys- ja puolustussuunnitelmien hiomisessa ja ympäristöön tutustuessa. Torstaina sovitaan myös vahtimisvuorot; vahdit pitävät ulkonuotion kunnossa ympäri vuorokauden, tarkkailevat hevosia ja varoittavat muuta joukkuetta mahdollisesta uhasta.

Pe 28.03.2014 Valmistautuminen.
Perjantaina joukkueiden johtajat lähettävät joukkueen koosta riippuen 1-2 henkilöä jalkaisin vihollisleiriin. Tarkoitus on päästä lähelle ja mahdollisuuksien mukaan kerätä tietoa tulevasta hyökkäyksestä jäämättä kiinni. Kotileirissä pidetään tunnelmaa yllä, tiukennetaan ympäristön tarkkailua ja yritetään saada vihollisleirin vakoilija(t) kiinni. Nuotiovahdin lisäksi jaetaan porukka pareihin, jotka käyvät satunnaisin väliajoin läpi ympäröivää maastoa tunkeilijoiden varalta.

La 29.03.2014 Hyökkäykseen!
Lauantaina alkaa tapahtua, kun joukkueet lähtevät jalan ja ratsain keskipäivän tienoilla tositoimiin, tarkoituksena päihittää vastustaja ja valloittaa vihollisleiri. Tappavan osuman saanut (osumakohtien vakavuus käydään läpi valmistavilla viikonlopuilla) palaa kotileiriin pitämään huolta hevosista, mutta ei saa enää osallistua tapahtumiin esim. varoittamalla hyökkäyksistä. Voittajaksi julistetaan joukkue, joka on joko onnistunut "tappamaan" tai vangitsemaan vihollisjoukkueen jokaisen jäsenen, tai muulla tavoin valloittamaan vihollisleirin. Voittajan ratkettua kerätään leirit kasaan ja vaelletaan takaisin tallille. Illalla (tai yöllä, riippuen miten pitkään joukkueet pitävät pintansa) jälleen tarjolla sauna ja reilusti ruokaa.

Su 30.03.2014 Rauha.
Sunnuntaina käydään läpi harjoituksen tapahtumat, pohditaan kunkin joukkueen heikkouksia ja vahvuuksia ja jaetaan jokaiselle osallistuneelle mitali. Nämä pyritään hoitamaan noin kello kahteen mennessä, jonka jälkeen kukin saa poistua paikalta omaan tahtiinsa.

Vaikka talvi loppui vähän lyhyeen, on kelit edelleen vilpoiset ja yöllä voi mennä pakkasen puolelle. Maasto on myös märkää ja sateiden mahdollisuus on olemassa. Talli tarjoaa asiaan sopivat päällisvaatteet (saappaat, kahdet housut, takin, villapaidan, hatun ja hanskat), muistathan ottaa itse mukaan riittävästi lämmintä vaatetta näiden alle! Sotilaiden majoitus tapahtuu kahden hengen teltoissa, talli tarjoaa ainoastaan kaksi villavilttiä ja makuualustan per henkilö. Makuupussi on sallittu ottaa mukaan, varauduthan huolella viileisiin öihin! Hevosille on valmiina kasa lämpimiä villavilttejä, heinää, kauraa ja vettä, omistajan tarvitsee huolehtia vain mahdollisista erikoisruuista. Hevoset asuvat leireissä isossa yhteisessä tarhassa, missä on sääsuojaksi tukeista tehty katos olkipatjalla. Muistathan ilmoittaa myös omat allergiat etukäteen, ensisijaisesti sotilalle tarjotaan herne- ja jauhelihasoppaa kera ruisleivän ja nuotiokahvin.

Harjoituksesta selviytyminen

Harjoitus suoritetaan tarinoiden, runoillen, piirtäen tai muuten taiteillen. Suoritusmateriaalit tulee liittää heti ilmoittautumisviestiin! Tekstillä (novelli, proosapätkä, monologi, päiväkirjamerkintä, keskustelu, muistelo...) tulee olla pituutta vähintään kymmenen virkkeen tai kolmen säkeistön (runo) verran. Sisällön tulee liittyä harjoituksen tapahtumiin, ensisijaisesti tositoimissa tapahtuneisiin mutta miksei myös alku- tai loppukokoontumisiin siviilioloissa.

Ilmoittautumiset ja suoritukset lähetetään 25.03.2014 mennessä sähköpostiin virtuaaliset [at] hertjekker.net, otsikkona Sotaharjoitus. Jokainen osallistuja saa kommentin suorituksestaan, oikein ahkera taiteilija saatetaan palkita jopa valmennuksella! Ilmoittaudu muodossa ratsastaja - <*a href="http://osoite">Hevonen<*/a> [rv] suoritus, poista tähdet. Kerro myös oletko NOKin jäsen + mahdollinen toiveesi joukkueesta, mikäli se ei käy ilmi suorituksesta. Huomaathan kuitenkin, että mikäli osallistuneet jakautuvat epätasaisesti, voidaan sinut siirtää myös ei-toivomaasi joukkueeseen! Yksi henkilö ja hevonen voi luonnollisesti osallistua vain kerran.

Sininen joukkue 5/6

Mirsa - Kaisla

Petra - Hukkareissu
Kuva.

Kellonajasta minulla ei ollut vielä mitään tietoa, mutta auringon valo ei tavoittanut vielä taivaanrantaa, kun muut alkoivat valmistautua lähtöön. En voinut muuta miettiä, että mihin sitä oltiinkaan ilmoittauduttu . Lymyilin patjallani lämmitellen, sillä meitä oli jo varoiteltua aivan tarpeeksi kylmyydestä ja taivas roikkuikin alhaalla harmaana ja sumuisena. Muut alkoivat olla jo valmiita kun itse vasta kömmin ylös ja vedin päälleni pehmeän villapaidan ja päälle Häiriköistä saadun takin, lisäten sotavarustukseeni vielä kaulaliinan, housujen alle paksut sukkahousut, villasukat . Oloni oli jo nyt hikinen, mutta kävelin laskeuduin ullakolta ulos. Pihalla oli vielä pimeää ja maa litisi ja lotisi, kun satunnaiset kulkijat ohittivat minut hevosten kanssa sekä ilman. Selässäni olevassa repussa pitäisi olla kaikki tarpeellinen, joten menin talliin huoletta.

Hukkareissu oli täysin hereillä kun saavuin tähtipäisen karsinalle. Musta ori hörisi minulle pehmeästi, joskin hieman hermostuneesti vieraasta ympäristöstä ja aikaisesta kellonajasta johtuen.

Etsin käsiini Hukkareissun tavarat ja suin orin läpi huolellisesti, mutta mahdollisimman nopeasti. Hukkis sai selkäänsä yleissatulan ja päähänsä englantilaiset suitset nivelkuolaimin. Ori pureskeli kuolaimiaan ahkerasti kun itse vedin hanskoja käteeni ja vilkuilin, mitä muut puuhastelivat. Suurin osa oli jo pihalla ja nousemassa selkään, kun itse tepastelin ulos sotaratsuni kera. Hukkis hörähteli muutamille hevosille, mutta oli turhan kiinnostunut kaikesta muusta, ettei alkanut machoilemaan. Sadetta uhkaileva kelikään ei tuntunut haittaavan Hukkareissua mitenkään uskomattoman paljon ja hyvilläni nousin orin satulaan. Hukkis steppaili hetken allani kun säädin jalustimia ja hain mukavaa asentoa orin satulasta. Olin edellisellä illalla päässyt sinisten joukkueeseen(?) ja löysinkin eilen tapaamani joukkuetoverini pihalla jo valmiina lähtöön. Olimme saaneet aikataulut jo aikapäiviä sitten, joten tiesin, että edessä olisi kolmisen tuntia ratsastusta. Onneksi Hukkareissulla oli siedettävä kunto, joten en uskonut, että olisin ihan pulassa orin kanssa loppumatkastakaan.

Laskeuduin Hukkareissun selästä väsyneenä. Olimme viimein päässeet joukkueen leiriin ja taputtelin Hukkista, joka nyt oli muistanut taas inhota vettä. No, oli herra diivamaisemmaksikin joskus heittäytynyt eikä tämäkään tuonut niin kamalia ongelmia, vaikka vähän olin pelännyt uljaan ratsuni heittäytyvän pikkuprinssiksi joka ei asettaisi kaviotaan vesilätäkköön.

Hukkareissu löysi paikkansa oritarhasta, jonne vein sen heti kun olin saanut orilta varusteet pois selästä ja korvannut suitset naruriimulla. Tämän jälkeen vein varusteet suojaan ja menin auttamaan leirin pystyttämisessä. Muiden lähtiessä hakemaan puita nuotiota varten itse jäin leiriin antamaan hevosille pöperöitään. Hukkis mussuttikin into piukassa heiniään ja tuntui nauttivat erilaisesta metsäympäristöstä, joten juteltuani hetken suokkini kanssa palasin pystyttämään telttaani. Teltan sisälle heitin villapeitteet ja mukanani kulkeneen ylimääräisen peiton sikin sokin, jättäen kuitenkin tilaa vierustoverilleni, joka joutuisi kestämään minua seuraavat pari yötä.

Päästyäni könyämään teltasta muut olivat jo saamassa nuotiota liekkeihin ja meninkin muiden seuraksi nuotion äärelle. Sadetta ei vielä ripotellut taivaalta, mutta viima oli kylmä, joten nuotion liekkin rätistessä monet olivatkin kietoutuneet villapaitoihinsa ja takkeihinsa ja pitelivät käsiään tulen lähellä saadakseen lämpöä kehoihinsa - minä muiden mukana.

Syömisen lomassa ehdimme jutella jonkin verran taktiikoistamme. Kävimme myös läpi hieman, mikä oli minkäkin hevosen vahvuus. Aikaisempina viikonloppuinakin oli jo tullut paljon esille, mutta hienosäädimme vielä puolustusta ja hyökkäystä innoissamme tulevista päivistä. Itseäni toki jännitti, mutta uskoin selviäväni koitoksesta. Hukkis oli nopea jaloistaan ja rohkea kuin mikä, mutta ainoa asia, mikä minua huolestutti oli se, miten hieman kompura Hukkis pärjäisi hypyissä, ne kun eivät orin ominta alaa olleet.

Sulateltuamme hetkisen ruokiamme ja annettuamme hevostenkin rauhoittua päätimme lähteä tutkimaan lähintä aluetta hieman. Ne, jotka olivat puolustamassa leiriä ottivat myös hevosensa rennolle kävelylenkille mukaan, jotta näkisivät maastoa ja millaista maasto oli yleisestikin liikkua. Muut menimme kävellen ja yritimme kartoittaa aluetta sen verran, että tietäisimme, mitkä olisivat loogisia paikkoja muillekin hyökätä ja missä olisivat meidän maastomme vahvuudet puolustautumiseen.

Palattuamme tutkimusretkeltämme juttelimme koko joukkue suunnitelmista ja teimme yhä pikkutarkempaa hienosäätöä tekemisistämme ja alueesta, yrittäen ottaa jokaisen asian huomioon. Jutteluamme jatkui melko myöhään, jonka jälkeen kävimme jokainen antamassa hevosillemme iltapöperöt. Minua ei onneksi oltu valittu tämäniltaiseen vahtivuoroon, joten sain mennä telttaani kääriytymään kolmeen peittoon ja lämmittelemään paleltuneita käsiäni peiton alle. Kauempaa kuului muutaman hevosen hirnunta ja olin tuntevinani Hukkiksen hirnahduksen muiden keskeltä. Silloin tällöin kuului askelia, jotka kulkivat teltan ohi ja välillä häilyvä varjo levisi teltan ylle kun leiriä vartioivat kävelivät ympäriinsä - mahdollisesti pysyäkseen hereillä. Nukahdin itse kuitenkin melko pian rauhattomaan uneen, jännittäen tulevaa päivää.

Jewell - Leilein Priimari
Mustaa ja vihreää maalia kasvoissani vaanin villimarjapuskassa aukion laidalla uhriani. Mulla oli tätä varten uudet Hööksin maastokuvioiset ratsastushousut sekä parkatakki jostain tyyliin Cubuksesta talven aleista. KL:n merkki hihassa oli rikki menneestä hupparista ja ystäväpiirin vitsi. Ainakin silloin se oli hauska.
"Tajuutsä nyt? Sä kierrät tuolta ja kiinnität huomion, kun mä kierrän taakse. Asia selvä?" kysyin ja käänsin katseen ruskeaan isoon möhkäleeseen vieressäni. Kooorkea Miro ei ollut kovin huomaamaton, mutta onneksi olin ratkaissut senkin. Söpöt maastokuvioiset ratsastusloimi ja pintelit toimivat ihan 10+. Muotitietoisuudestani huolimatta sitä ei kiinnostanut. "Älä syö sitä, tää puska päättää siitä pysytkö hengissä vai et!"
Viitoin Miroa liikkeelle ja se lähti lampsimaan turpa maassa nuuhkien. Nostin konekiväärini (värikuula-aseeni) kohtisuoraan pois minusta päin ja lähdin etenemään pellon reunaa. Samassa näinkin jo vihollisen, ja aloin räiskiä niin kovaa kuin pyssystä lähti. Harmi, toisella oli hevonen ja mulla ei.

"Senkin kopukka, tuu nyt sieltä syömästä! Mä luotin suhun!" kiljuin juostessani tuli persuun alla karkuun jossain rytisevää jahtaajaani. Miro nosti katseensa niityn heinistä ja pörähti. Hyppäsin selkään kuin Legolas konsanaan, tai ainakin yritin tuntiessani pehmeän maan toisella puolella hevosta - naamassani.
Onneksi Miro oli tottunut hölmöilyyni. Toisaalta olin kyllä järkyttynyt, että olin päässyt edes yli. (Miro oli tosissaan 173 cm korkea...) Samassa kun olin päässyt vihdoin selkään, puskista syöksähti jahtaajani. "HAHAA!"

*rätätätätätätätä*

Muistakaamme lämmöllä tätä taistellutta sielua, joka meidän alle jäi.

Hanne - Jukolan Pomeranssi
Alikersantti Rokk....Taivalvaara ja urhea sotaratsu Jukolan Pomeranssi ilmoittautuvat palvelukseen tarkoituksenaan puolustaa maata viimeiseen jouhikarvaan asti!

Olimme hiipineet suoraan etulinjaan, toissapäivänä rakennetun puuhökötyksen taakse ja hengitystäni pidättäen kurkkasin aika ajoin sotatantereelle. Olimme päättäneet (tai no eipä ponilla ollut paljon sanavaltaa...) jättää turhat varusteet pois, jonka johdosta istuin maastokuvioisissa, kolme kokoa liian isoissa haalareissani orin selässä ilman satulaa. Suitset olin sentään ottanut mukaan ja puristinkin ohjia toisessa kädessäni liioitellun voimakkaasti. Toisessa kädessä pitelin pinkeillä ja keltaisilla värikuulilla varustettua asettani.

Kun saavuimme keskiviikkona, en olisi osannut odottaakaan kuinka jännittävä tästä vajaan viikon mittaisesta reissusta tulisi! Ensimmäisenä päivänä tunnelma oli vielä rento ja tutustuimme toisiimme ja söimme kaikessa rauhassa. Saunassakin käytiin. Heti torstaiaamuna kaikki olivat kuitenkin vaihtaneet sotamoodin päälle. Marssimme aamunkoitteessa sota-alueelle, kuin talvisodassa konsanaan, vain tykit ja panssarivaunut puuttuivat. Perillä päästyämme pystytimme leirin nuotioineen pellonreunaan. Lähimailla ei näkynyt ristin sielua ja tuntui kuin oltaisiin ihan oikeasti oltu jossain korpimetsässä, Neuvostoliiton rajan tuntumassa valmistautumassa sotaan! En saanut yöllä juuri nukutuksi (teltat eivät todellakaan ole minua varten) ja vahtivuoronikin sattui aamuyölle. Perjantaina etsimme vihollisleirin tukikohdan ja hiippailimme nurkissa kalastellen tietoja sotasuunnitelmasta. Illalla ruuan jälkeen kävin vielä ratsastamassa Pommin, joka tuntui kaikesta rauhallisuudestaan ja aiemmista harjoituksista huolimatta olevan hyvin hämmentynyt tilanteesta. Selvästi sen isänmaalliset vaistot olivat heräämässä.

Tänään, kahden huonosti nukutun yön jälkeen oli sitten aika toimia! Olin ampunut tähän mennessä yhden vihollisleirin jäsenen, joka yritti uhkarohkeasti heti alkuunsa laukata tukikohtaamme. Hyökkäysyritys päättyi kuitenkin... noh, värikkäästi. Minua ja Pommia ei kukaan ollut ihme kyllä vielä huomannut, vaan olihan meillä aivan mahtava naamiointikin! Juuri ennen liikkeellelähtöä aamulla, Pommi oli päättänyt piehtaroida kuraisella pellolla oikein antaumuksella. Fiksu poni! Ainoastaan suomenhevonen kykenee noin älykkääseen toimintaan. Mutta tosiaan, tässä sitä nyt oltiin, täydessä valmiudessa katse suunnattuna vihollisen puolelle.

Pommi oli jo riipinyt viereisestä pajupuskasta kuoret ja alkoi osoittaa tyytymättömyyttään paikoillaan seisoskeluun. Kiersin katseellani ympäristöä etsien seuraavaa piilopaikkaa, kunnes silmäni osuivat valtavaan sähköjohtokelaan. Siis sellaiseen, mihin rullattiin teiden varsilla olevien sähkölinjojen kaapeleita, you know? Rullan keskellä oleva reikä oli laudoitettu umpeen, joten uskoin sen tarjoavan tarpeeksi suojaa meille. Mietin pitäisikö tulla alas selästä ja taluttaa ori piilopaikkaan, mutta päätin sen sijaan hilpaista äkkiä ravilla sinne. Kun olin mielestäni tarkastanut selustan, lähdimme liikkeelle. Ikävä kyllä emme tarpeeksi nopeasti ja kuulin aseen naksahduksen jostain. Samassa Pommi sai sätkyn ja lähti rymistelemään epämääräisessä askellajissa täysin vastakkaiseen suuntaan mihin olimme menossa. Hyppäsin selästä alas ja sen enempää ajattelematta yritin raahata orin suojaan suuren siirtolohkareen taakse, mutta liian myöhään. Tunsin kipeän iskun selässäni ja pelimme oli pelattu. Talutin orin ennalta sopimaamme "haavoittuneiden reittiä" pitkin takaisin tukikohtaamme ja huomasin orin lautasen kohdalla valtavan pinkin läiskän. Eipä ihme, että yleensä niin kiltti ja rauhallinen poika oli saanut sellaisen hepulin. Naurahdin ja jäimme vertailemaan sodan jälkiä muutaman muun haavoittuneen kanssa.

Jayde - Sinuhe Kuolemanenkeli (NOK, arvon sotainsinööri)
"Rouva kenraali, rouva kenraali, kasarmi on tulessa!" hätääntynyt alokas huusi. Naisen hiukset kärysivät pahaenteisesti. Savun kitkerä katku toi paikalle myös muita sotilaita. "Onko jo ruoka-aika?" yksi tokaisi maha kurnien. Rouva Kenraalin "voisin-tappaa-pelkällä-katsella"-mulkaisu sai nurinan hernekeitosta ja hikisukista pysäytettyä. "Hakekaa vettä, evakuoikaa alue, viekää ratsut turvaan ja hyvänen aika, lopeta se nenän kaivaminen!" nainen kivahti osoittaen huono-onnista sotamiestä. Nenää kaivava alokas katsoi liekkejä mietteliäästi, sitten vasta hän tuntui tajuavan mitä tapahtui. "Noissa liekeissä vois paistaa vaikka makkaraa", hän sanoi ääni innosta väristen. Rouva Kenraalin huuto kuului vielä kasarmille asti.

"Rouva kenraali, rouva kenraali, takajoukkomme on kadonnut kokonaan", alokas vastasi johtajallemme puuskuttaen. Rouva Kenraalin otsasuoni pullisteli uhkaavasti. "Minne halvattuun olet onnistunut hävittämään puolet meidän ratsuväestämme?" nainen tiuskasi ja jatkoi aina vain kiukkuisemmalla äänenpainolla. "Oli sinun vastuullasi hoitaa viestintä taka- ja etujoukkojen välillä senkin --" Herkkää sotilasta varmasti traumatisoivaa lausettaan Rouva Kenraali ei kuitenkaan koskaan saanut loppuun, sillä juuri silloin leiriin pamahti alokas karvaisella ja kuolaavalla ratsullaan. "Yksi jäsenemme jäi panttivangiksi, pyytävät vaihtokaupaksi kunnon ruokaa hernesopan tilalle ja puhtaita sukkia", läähättävä ratsastaja tokaisi. "Haluavat myös katsoa Salkkarit." Koin parhaakseni lähteä teltasta pois ennen kuin tärykalvoni puhkeaisivat.

"Rouva kenraali, rouva kenraali, kummin päin tällä aseella ammuttiinkaan?" alokas kysyi. Katsoin järkyttyneenä johtajamme suuntaan, mutta äänekäs laukauksen ääni ja korvissa vinkuva "aih"-huuto vei huomioni. Innokas alokas oli ampunut aseella väärinpäin, jolloin hän onnistui tähtäämään värikuulan suoraan toisen sotilaan mahaan. Ratsumme sekosivat täysin kaaoksessa. "Muistakaa kurinalaisuus, pitäkää ratsunne hallinnassa!" Rouva Kenraali huusi mutta turhaan - joukot olivat jo hajaantuneet ja jalkaantuneet. Osa marisi hernekeitosta ja hikisukista uikutuksiensa lomassa lumihangessa maatessaan.

"Rouva kenraali, rouva kenraali, vihollinen on melkein portilla", tokaisi nuutuneen näköinen alokas. Rouva Kenraali nousi ylös ja alkoi sättiä jokaista naama punaisena. Ensimmäistä kertaa näin totaalisen epätoivon hänen silmissään. Pienen hiljaisuuden aikana teräsnainen kokosi itsensä mutinan voimalla. "Sinä nenänkaivaja olet nyt bioaseiden asiantuntija, jatkuvasti konisi selästä tippuva taas jalkaväen kersantti, te kaksi toheloa olette osa tankkipuolustusjärjestelmää", nainen laukoi ja katsoi minua, kun kokosin telttaa. "Sinä saat luvan olla sotainsinööri", Rouva Kenraali totesi. Uudet tittelit kohottivat tunnelmaa, mutta pelko silti hiipi salakavalasti joukkomme keskuudessa. Vihollisten rintama ei kuitenkaan onneksi ollut sellainen miltä se aluksi näytti - ratsastajat näyttivät yhtä säälittäviltä kuin me. Valkoinen lippu nostettiin ylös molemmin puolin nopeasti. Toivoin vain, etteivät viholliset vielä näkisi bioasetuntijaamme - räkänaamainen otus piteli hevosenlantaa kädessään varsin määrätietoisesti. Loppuisi varmaan nurina hernekeitosta, hikisukista ja Salkkareista siihen paikkaan.

Rouva Kenraali tuli siihen tulokseen, ettei Suomen ratsuväki ole tämän otoksen mukaan vielä taistelukelpoinen yksikkö. Toimintaa pitää kehittää jokunen vuosi, tai vuosikymmen. Kenties sitten alokkaat pysyisivät jo hevostensa selässä.

Meiju K. - Moon Halti (NOK)
Halinalle ei välttämättä ole se paras ratkaisu sotatantereelle. Syvään koulupenkkiin tottunutta perää ei kannata istuttaa pitkiksi ajoiksi autenttiseen sodanaikaiseen satulaan. Missä vaiheessa nämä ajatukset tulivat mieleeni? Neljäntenä päivänä keskellä erittäin intensiivistä hyökkäystä vihollisleiriin, Halin nelistäessä allani (se, miten hevonen osaa koota itseään täydessä laukassa on minulle edelleenkin mysteeri - ehkä Hali vain unohti kaulansa kaarelle). Takapuoleni huusi hoosiannaa jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana ja nyt olin aika varma, että pakarani olivat aivan tunnottomat. Sentään pohjeavut toimivat vielä jotenkin, painoavuista en niin menisi sanomaan..

Sekasorto oli valmis heti vihollisen ilmaantuessa näköpiiriin, mutta tajusiko tuo ratsuni värikuulien viuhumista ohi saatikka sitä, että nyt oli isänmaa kyseessä? No ei tietenkään, tamma oli varsin keskittynyt pysymään pystyssä epätasaisessa maastossa, ja pakko se oli myöntää ettei itseänikään kovin viehättänyt ajatus mudassa kierimisestä. Olinhan jo joutunut partioimaan ja rämpimään sateisessa ilmassa keskellä yötä samalla kun Hali oli saanut keskittyä syömiseen ja orien vikittelyyn. Sen sijaan keskityin täysin tuohon mahdottomaan tehtävään, eli osumiseen värikuula-aseellani johonkin edes hiukan maalitaululta vaikuttavaan. Sen sijaan otin itse erittäin vakuuttavan osuman keskellä rintakehää, samalla kun Halin takalistoa hipaisi yksi kuula, saaden suomenhevoseni käyttäytymään kuin katapultti. Siinä linkoutui Meiju kauniissa kaaressa maahan, ähkien ja puhkien ja yhtäkkiä mutaisena, sylkien ällöä mustaa tavaraa suustaan varsin nyrpeä ilme naamalla. Tai näin nuo sivustaseuraajat sanoivat, mina en edes viitsinyt kaivaa koko aamun pirissyttä kännykkää taskusta, etten vain näkisi minkälaisessa kunnossa naamavärkkini oli. Ihana kaakkini tepasteli luokseni hamuamaan naamaani ikään kuin kysyäkseen miksi ihmeessä olen siellä maassa, höristen ja pöristen. Rakkautta sotatantereella, vai miten se nyt meni?

Minä en sitä kovin arvostanut, mutta oikein hyvä tuki Hali oli mitä tuli nousemiseen! Voin nimittäin todeta, että puutuneella takalistolla on mielenkiintoista yrittää nousta mistään mihinkään. Kömmittyäni Halin selkään puoliksi - kyllä, makasin vatsallani tuon epämukavan satulan päällä takamustani lepputtaen - totesin, että tamma oli ehkä parhain valinta tähän ekstempore mielenvikaisuuteen. Äänikäskyillä toimiva tamma kuskasi minut takaisin turvaan leiriimme, vaikka olenkin aika varma, että tämä seurasi vain heinän ja kaurojen lupaavaa tuoksua.

Valkoinen joukkue 4/6

Mika - Rattori

Jonna - Hetekka
Torstai 27. maaliskuuta 2014, kello 8:23
Aurinko paistoi täydeltä terältä, ensimmäinen ja myös viimeiseksi jäänyt tauko oli pidetty. Suuntasimme joukkueemme kanssa meille määrätylle tukikohta-alueelle metsän siimekseen, jossa asuisimme seuraavat pari päivää. Edeltävänä iltana olimme jakaantuneet kahdeksi joukkueeksi, ja tänään näimme toisen joukkueen viimeistä kertaa ystävällisissä merkeissä. Tästä eteenpäin vastassa oli vihollisia, joilla oli tismalleen sama tavoite kuin meillä: tuhota vastajoukkue ja valloittaa näiden tukikohta. Kuljimme johtajamme johdolla tukikohdalle, ja mitä lähemmäs tätä aluetta pääsimme, sitä tarkemmin peitimme jälkemme ja pyrimme välttämään lumessa kulkemista, mistä olisi jäänyt liian selvät jäljet vastustajalle. Pidimme Hetekan kanssa perää, ja tamma kulki kiltisti jonon jatkeena, ihme kyllä hiljaa. Yleensä tamma antoi kuulua itsestään uusien hevosten läsnä ollessa, mutta nyt ratsuni tuntui tietävän olevan tosi kyseessä, eikä vihulaisille kannattaisi antaa etulyöntiasemaa paljastamalla tukikohtamme sijainti.

Torstai 27. maaliskuuta 2014, kello 14:15
Saavuttuamme tukikohtaan aloimme purkaa tavaroitamme. Leiriydyimme tiheään havupuurykelmään, johon ei meidän onneksemme nähnyt ulkopuolelta kunnolla - olimme siis hyvissä asemissa. Laskimme hevoset irti: tammat ja ruunat leirimme keskipisteessä olevaan ja orit hieman kauempana sijaitsevaan aitaukseen. Hetekka nuuski jokaisen tarhakaverinsa tarkoin läpi siirtyen pian heinien kimppuun. Hoidettuamme hevoset pystytimme teltat hevosenkengän muotoon osittain ylle kaartuvien havuoksien alle, pois ulkopuolisten näköpiiristä. Osa alkoi valmistella päivän ateriaa muiden viimeistellessä leiriä kuskaamalla tavarat niille tarkoitettuihin paikkoihin. Aterian äärellä suunnittelimme hyökkäys- ja puolustussuunnitelmaa lauantaille. Sovimme myös tulenvahtivuorot, joista itselleni osui torstai yö ja perjantai iltapäivä.

Perjantai 28. maaliskuuta 2014, kello 1:03
Vettä satoi kuin saavista kaatamalla juuri sopivasti omalla tulenvahtivuorollani, eikä torstain aurinkoisesta ja selkeästä kelistä ei ollut tietoakaan. Jouduin kohentamaan tulta yhtä mittaa, ettei vesisade olisi sammuttanut sitä. Märkiä puita olisi ollut ikävä alkaa sytyttämään. Kävin välillä kuljeksimassa leirin läheisyydessä tutustumassa ympäristöön sekä mahdollisten tarkkailijoiden tai soluttautujien varalta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt useasta tutkimuskierroksesta huolimatta - vastajoukkuekin taisi olla meidän kanssa yhtä mieltä siitä, ettei niin märällä kelillä olisi kannattanut lähteä ryteikköön rämpimään. Hevoset seisoivat lunkisti rinta rinnan katoksien suojissa, eikä oritkaan olleet järjestäneet omassa tarhassaan mitään kohtausta. Vahtivuoroni sujui rauhallisissa merkeissä, mutta tuntui kuitenkin mukavalta kömpiä telttaan ja kääriytyä viltteihin joukkuetoverin tullessa ottamaan vastuun tulesta ja hevosesta.

Perjantai 28. maaliskuuta 2014, kello 17:59
Seuraava päivä valkeni - tai joka oli jo oikeastaan minun osaltani alkanut viimeöisen vahtivuoron osalta - kirkkaana. Herättyäni aamupala oli jo valmiina, ja pääsin heti tankkaamaan evästä. Perjantaipäivä meni hevosia hoitaen ja ympäristöä koluten ja tarkkaillen. Kaksi henkilöä joukkueestamme lähtivät keräämään tietoa tulevasta hyökkäyksestä, itse jäin loppujoukon kanssa puolustamaan tukikohtaa. Jaoin tukikohdan keskellä oleville hevosille heinät puolenpäivän aikaan parini käydessä ruokkimassa oritarhan asukit samaan aikaan. Iltapäivällä pidin jälleen tulta yllä, tällä kertaa riesanani ei ollut vesisadetta. Maasto oli kuitenkin yhä märkää ja kuraista viimeöisen sateen jäljiltä, aivan kuin olisi ollut syksy. Tarhassa oleva Hetekka käyskenteli rauhallisesti käyden välillä nappaamassa heinäkasasta muutaman korren suuhunsa. Tamma oli sopeutunut metsäelämään nopeasti, eikä kummastellut yhtään vallitsevaa tilannetta.

Lauantai 29. maaliskuuta 2014, kello 0:10
Puolenyön jälkeen kävimme yhdessä parini kanssa ratsain tutkimassa päämajan ympäristöä. Hetekka lähti kiinnostuneena yölliselle ratsastusretkelle. Molemmat ratsut taisivat aistia hieman jännittyneen ilmapiirin, ja pysyivät hämmästykseksemme hiirenhiljaa. Maastoa läpikäydessämme kuulimme kauempaa kantautuvaa ääntä ja laskeuduimme nopeasti satulasta. Maastouduimme ryteikköön ja jäimme seuraamaan tilannetta. Vastapuolen tarkkailijat eivät kuitenkaan lähestyneet leiriämme, vaan ilmeisesti palasivat takaisin omaan leiriinsä. Emme lähteneet hevosten kanssa vastustajien perään, vaan palasimme tukikohtaan ja varoitimme seuraavaa paria mahdollisista vastustajista lähiympäristössä. Sinä yönä vartiota piti yllä yhteensä neljä henkilöä, ettemme jäisi mahdollisessa yllätyshyökkäyksessä jalkoihin. Hyökkäystä ei kuitenkaan tullut, vaan sain nukkua rauhassa aamuun asti.

Lauantai 29. maaliskuuta 2014, kello 19:33
Hyökkäyspäivä alkoi hieman synkissä merkeissä tummien pilvien peittäessä taivaanrannan. Pilvet kuitenkin väistyivät aamun aikana, ja pysyimme kuivana. Syötyämme aamupalan, aloimme valmistella hyökkäystä. Yksi joukkuelaisemme jäi tukikohtamme liepeille väijymään mahdollisia vihollisia, me loput lähdimme valloittamaan vastustajan linnoitusta. Toteutimme torstaina suunnitellun hyökkäyssuunnitelman: muutama henkilö kiertäisi vastustajan selän taakse ja loput tulisivat edestäpäin; näin saisimme vihollisen kahden tulen väliin. Itse olin yksi selän taakse kiertäjistä ja satuloinkin Hetekan nopeasti lähtövalmiiksi. Lunta ei ollut nimeksikään asti, joten rusehtava hevonen sulautui hyvin metsämaisemaan. Värikuula-ase selässäni keikkuen kuljimme tamman kanssa ripeästi oikealta koukaten. Sukelsimme tamman kanssa pikaisesti kuivaan, kohtalaisen syvään metsäojaan kuullessamme ryteikön rasahduksia edestäpäin. Laskeuduin satulasta ja talutin tammaa ojaa pitkin. Kuikuilin ojanreunan yli, ja näin kauempana olevien vastustajien suuntaavan suoraa kohti tukikohtaamme. En hyökännyt kuitenkaan yksinään, sillä yksin minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta koko vihollisjoukkuetta vastaan. Onnekseni myöskään viholliset eivät huomanneet ja näin ollen hyökänneet kimppuuni. Kiipesimme pian ylös ojasta ja aloimme tamman kanssa kaartaa tiukemmin vastustajien niskaan.

Pian alkoi kuulua värikuula-aseiden ammuntaa ja ryminää: vastustajajoukko oli ilmeisesti kohdannut oman joukkomme. Lisäsimme Hetekan kanssa vauhtia, jotta ehtisimme apuun. En kuitenkaan ollut huomannut metsässä vaanivaa vihollista, joka avasi tulen meitä kohden. Ehdin juuri ja juuri heittäytyä selälleen hevoseni selässä, mutta tasapainoni järkkyi Hetekan väistäessä rajusti edessä olevaa puuta ja lensin maahan. Hetekka pysähtyi hieman kauemmas odottamaan, kun itse lähdin hiipimään vaanijaa kohden. Meidät yllättänyt vihollinen ei ilmeisesti ollut huomannut lentämistäni, vaan tämä suuntasi suoraa hevoseni perään. Sain siis eliminoitua hänet helposti piilotellessani ensin kanervikossa ja ammuttuani hänet kohdallani. Juoksin Hetekan luokse, joka polkaisi itsensä nopeasti liikkeelle hypättyäni tämän selkään. Muu joukkomme oli saanut aikaiseksi asemasodan vastustajien kanssa. Vasemmalta puolelta kiertämään yrittäneet ratsukot olivat törmänneet suoraa vihollisjoukkoon, ja heidät oli pelattu helposti pois pelistä. Kohdattuaan loppujoukkomme vastustajajoukko oli pakotettu hajaantumaan toistensa näköpiirin ulottumattomiin. Muutama vihollinen onnistui luikkimaan karkuun, ja myös oma joukkomme oli kokenut muutaman menetyksen. Tukikohtamme oli pysynyt koskemattomana väijyjämme ansiosta, joka oli estänyt yhden vastustajan hyökkäysyrityksen. Haravoimme loppujoukolla lähialuetta, ja aina sattumalta eteemme sattui vihollisia. Viimeistä vastustajaa vastaan meitä oli enää kaksi ratsukkoa. Hetekka kulki reippaasti toisen hevosen perässä. Viimeisen vastustajan saimme napattua helposti, sillä tämän hevonen oli ihmeissään omien hevoskavereidensa häivyttyä paikalta, eikä antanut ratsastajansa ottaa itseään kiinni. Vastustaja jäi kiikkiin, mutta taisto oli ollut tiukka. Päivä oli mukava päättää rentoutumalla saunassa ja syömällä hyvin. Ennen sitä sain kuitenkin harjata kuraisen tammani parempaan kuntoon ja tarjota tälle iltaruoat. Seuraavana päivänä vain olimme ja kävimme läpi viime päivien tapahtumat.

sandi - Anffin Kasperi
Kuva.

"Mitä ihmettä?" oli ensimmäinen ajatus kun näin sotaharjoituksen mainoksen. Hevosia ja värikuula-aseita, ei ihan kuulostanut sopivalta yhdistelmältä. Kävi kyllä mielessä että tässä olisi vihdoin jotain yhteistä tekemistä Pötkön kanssa, Pötkö kun on viettänyt vähän pullaponin elämää viimeaikoina. Ajatus jäi hautumaan ja jonkin aikaa sitä pyöriteltyäni päätin lähteä mukaan ainakin valmistautumisviikonloppuihin katsomaan mitä Pötkö moisesta tykkää.

26.03.2014
Kuka ihme tunkee tallin tällaisen matkan päähän.. Onneksi oltiin lähdetty ajoissa, tiet olivat melko mielenkiintoisessa kunnossa ja reittiin tuli välillä muutoksia kun kuski ei uskaltanut pahimmin roudan vaurioittamista paikoista ajaa. Muutaman kilometrin päässä tallilta tiellä oli sellainen tulva että matkanteko loppui siihen. Vähän aikaa pönötettiin tyhminä keskellä tietä, mutta eipä siinä muuta kun heppa ulos kopista ja ratsaille. Onneksi ei ollut kamalasti matkatavaroita, saatiin ne viriteltyä Pötkön kyytiin. Kuski jäi kääntelemään yhdistelmäänsä ympäri ja me lähdimme kahlaamaan eteenpäin. Pötkö oli kovin pirteänä matkustamisen jäljiltä, joten pistettiin reippaaksi laukaksi. Hups vaan kun ei huomattu ajoissa että oltiinkin perillä, tehtiin sitten tyylikäs slide stoppi tallin pihaan..

Olimme viimeisten tulijoiden joukossa ja loppuilta menikin porukkaan tutustuessa. Pötkö vaikutti rennolta ja rouskutti tyytyväisenä heiniään kun kävin sitä vielä ennen nukkumaanmenoa vilkaisemassa. Olin varannut sille varmuuden vuoksi karsinapaikan kun se saattaa joskus olla uudessa paikassa hieman hermostunut ja halusin aloittaa sotaharjoitukset levänneen hevosen kanssa. Kaikki näytti olevan hyvin ja varusteetkin olivat valmiina aamua varten. Osa porukasta jäi vielä hereille kun kömmin ullakolle, sainpahan vallattua hyvän petipaikan.

27.03.2014
Melkoisia unikekoja oli mukaan ilmoittautunut! Hipsin talliin vähän ennen auringonnousua eikä siellä ollut juuri ketään. Pötkö tervehti reippaalla hörinällä, se oli selvästi pirteänä ja valmiina lähtöön. Meillä oli vähän omalaatuiset varustukset kun en halunnut tuoda mitään käyttövermeitä metsärymyreissulle. Suitsiksi pyöräytin naruriimuntapaisen ja satulan sijaan oli eräänlainen valjasviritelmä mihin sain kantamukset sidottua. Pötkö on onneksi sen verran matala että pääsen sen selkään ilman korokkeitakin. Möngin kyytiin ja jäätiin tallin edustalle odottelemaan että muutkin saavat hommansa kasaan.

Valkoinen joukkue lähti länteen päin. Meillä oli porukassa iloisesti sekaisin oria, ruunaa ja tammaa mutta hevoset eivät onneksi pahemmin toisistaan välittäneet. Ensimmäinen aamu oli mukavan aurinkoinen ja lämmin. Kukaan ei kuitenkaan malttanut kupata matkalla kauaa, joten edettiin reipasta ravia ja pidettiin vain yksi tauko puolivälissä. Leiripaikka oli metsän laidalla ja melkoisen pusikkoinen, pienellä raivauksella saatiin hevosille suojaisa aitaus ja muukin leiri suht hyvin piiloon. Aamuvirkkuna lupauduin ottamaan yön viimeisen vahtivuoron. Leirin sijainti oli oikein hyvä, metsän suunnalta ei kukaan lähestyisi ja muualle oli oikein hyvä näkyvyys, joten vartioinnin pitäisi olla helppoa. Virittelimme vielä iltahämärässä viime hetken ansoja kuten ratisevia oksia ja naamioituja aitoja, jotta kuulisimme vihollisen lähestymisen mahdollisimman kaukaa.

28.03.2014
Aamun vahtivuoro sujui rauhallisesti. Yöllä oli satanut reippaasti ja keräämämme polttopuuvarasto oli päässyt vähän kastumaan, tulen ylläpito oli siis vähän haasteellisempaa. Hevoset ottivat kaikki leirielämän yllättävän hyvin, ei ollut mitään levottomuuksia. Aamupalalla oli vähän vaisu tunnelma kun porukka hytisi kylmissään, mutta lämmin kahvi ja ilman kirkastuminen piristivät.

Puoliltapäivin päätettiin lähteä yrittämään tiedusteluretkeä vihollisleiriin. Arpaonni suosi ja olin toinen lähtijöistä. Maasto oli ikävän märkää ja vaikeakulkuista, pääsimme kuitenkin näköetäisyydelle leiripaikasta. Vaan ei siellä ollutkaan ketään paikalla! Kauempaa leiripaikan takaa kuului rytinää ja huutoja, joten etenimme metsän suojissa sinnemmäs. Läheisellä niityllä olikin toimintaa, sinisiltä oli ilmeisesti päässyt hevosia irti ja hevosilla tuntui olevan kovin hauskaa niiden nauttiessa yllättävästä vapaudestaan. Seurasimme hetken pyydystysyrityksiä, mutta totesimme pian ettei oikein ollut mitään nähtävää. Sotasuunnitelmia emme selvästi saisi urkittua kun toisilla on lassoamisleikit kesken.

Kotileirissä oli kurinalaisempi tunnelma, leirialuetta partioitiin jatkuvasti ja hevosetkin tuntuivat ymmärtävän pelin nimen. Hipihiljaa mutustelivat eväitään tai torkkuivat. Arvelimme että toisesta leiristä tulisi vakoilijoita viimeistään yöllä, joten päätimme vartioida yönkin pareittain. Otin taas aamuyön vuoron. Ilta ei kuitenkaan ehtinyt pitkällekään, kun toisen metsän laidalla näkyi kuhinaa. Kun sota ei varsinaisesti ollut vielä alkanut niin aseistauduimme kävyillä ja jakauduimme kolmeen osastoon. Yksi jäi vahtimaan leiripaikkaa ja kaksi muuta kiersi eri suunnista vihollista vastaan. Konttasin pusikossa kun niityn toisella puolella alkoi kuulumaan kiljahduksia ja käpyjen kopsahtelua puihin. Meidän osasto lähti juoksemaan niityn poikki, mutta sinisten vakoojat pääsivät pakoon eikä meidän heittämät kävyt enää niitä tavoittaneet. Leiriin jäi jännittynyt tunnelma, loppuyö sujui kuitenkin häiriöittä. Yöpartio oli kuullut vastapuolen ääniä metsässä, mutta ilmeisesti olivat vaan palanneet omaan leiriinsä kun ei ketään missään näkynyt.

29.03.2014
Aamuyön vahtivuoro tuntui suorastaan matelevan. Kaikkialla oli hiljaista ja missään ei näkynyt mitään, vaikka kuinka kiersin leirialuetta ympäri ja yritin katsella. Pikkuhiljaa porukka alkoi heräilemään ja tällä kertaa kaikki olivat aikaisin hereillä. Aloitimme hevosten varustamisen jo ajoissa, kaikki tarkistettiin oikein viimeisen päälle ettei kenenkään sotimiset keskeytyisi varusterikkoon tai muuhun tylsään. Pötkö sai ylleen naamioverkosta tehdyn loimen, oli oikein tyylikkään näköinen. Aamupala syötiin hätäisesti kun kukaan ei enää malttanut odottaa tositoimiin pääsyä. Aamun sää lupaili sadetta, mutta pilvet onneksi väistyivät ennen h-hetkeä.

Puoliltapäivin vihdoin päästiin liikkeelle! Jakauduimme taas osastoihin ja lähestyimme vihollista eri suunnista, itse olin hyökkäämässä suoraan edestä. Ei kestänyt kauaa kun saimme sinisen joukkueen jäseniä näkyviin. Satuimme olemaan aukion laidalla joten pääsimme todellakin suoraan edestäpäin vihollisen kimppuun. Tilanne meni tässä vaiheessa niin sekavaksi että kaikki vaan ammuskelivat vimmatusti. Oli sovittu aiemmin jotain tappavista osumista ja muuta sellaista, mutta tuskin niitä siinä hässäkässä kukaan ehti ajatella. Porukan hajaantuessa ja pölyn laskeutuessa en ollut ihan varma hengissäolosta. Jatkettiin kuitenkin pakenevien sinisten jahtaamista. Jossain välissä eksyin paristani ja rämmittiin Pötkön kanssa pensaikossa oikeaa suuntaa etsimässä. Pusikossa tuli aukkokohta ja en tiedä kuka säikähti eniten kun yhtäkkiä aukkoon putkahti samaan aikaan yksi sinisen joukkueen ratsukko. Hetken hämmennyksen jälkeen kumpikin onnistui ampumaan ja siitä tuli varma "tappava" osuma molemmille. Eli aika palata leiriin.

Pikkuhiljaa leiripaikalle valui koko joukkueemme ja aloimme tekemään lähtöä takaisin tallille. Leiri purettiin ja yritimme siistiä paikkaa, mutta olihan se hevosten jaloissa tallautunut ja muutenkin vähän rähjääntynyt niin ei se ihan luonnolliseen tilaan jäänyt. Paluumatkalla ei mitään taukoja pidetty, väsyneitä oltiin varmasti kaikki, mutta sauna ja ruoka houkuttelivat niin että pidimme yllä reipasta tahtia. Tallin pihalla ehdittiin hädin tuskin hevosten selistä alas kun sininenkin joukkue ilmestyi paikalle. Hevosten hoidon jälkeen saunottiin ja ruokailtiin, mutta hyvin nopeasti siirryimme nukkumaan.

30.03.2014
Aamupalalla oli innostunutta porukkaa, kaikilla oli ollut hauskaa vaikkei sää koko ajan suosinutkaan. Sotaharjoitus oli kaikkien mielestä oikein onnistunut ja hevosetkin toimivat yllättävän hyvin. Harjoituksen toteutuksesta ja esille tulleista ideoista keskusteltiin pitkään, mutta lopulta oli kotiinlähdön aika. Tietkin olivat sen verran paremmassa kunnossa että Pötkön kyyti saapui tallille asti. Ei siis tarvinnut aloittaa kotimatkaa ratsastusosuudella.

Kaikenkaikkiaan tapahtuma oli oikein positiivinen kokemus. Pötkö käyttäytyi hienosti ja tällaisen jälkeen sen kanssa voi aika luottavaisin mielin lähteä mihin vaan. Toivottavasti vielä joskus järjestetään vastaava pitkä viikonloppu!

Sorel - Huvin Justus (NOK)
Kyllähän minä nyt Justuksen kanssa lähden sotimaan ja puolustamaan rakasta Suomea! Tallitytöillä oli naurussa pitelemistä, kun he kuulivat hullun ideani. En ollut aikaisemmin ollut tälläisessä leikkimielisessä tapahtumassa, joten nyt on hyvä aika kokea se. Hevoskaveria sotaleikkeihin ei ollut vaikea valita - Justus on olemukseltaan ja ulkonäöltäänkin rotevan ja vahvan sotahevosen näköinen. Häiriköt järjestävät 26.3-30.3.2014 leikkihenkisen sotaharjoituksen. Tavarat kasaan ja hevonen traileriin, nyt se on menoa!

Ke 26.03.2014
Saavuimme tilalle aamulla silmiä hieroen. Olimme kotoa lähteneet jo ennen kukonlaulua ja olo oli sen mukainen. Aamulla hevoset olivat ihmetelleet, kun olin kolistellut ja ravannut pitkin tallikäytäviä normaalia aikaisemmin. Justus oli erityisen ihmeissään, eikä se aluksi halunnut tulla edes karsinastaan pois. Kaikesta selvisimme ja nyt vihdoin olimme perillä! Pihassa oli jo muutamia ihmisiä ja yhtä hevosta talutettiin kohti tallia. Tervehdin kaksikkoa, jotka vastasivat koko tilaisuudesta. Saimme alustavasti hyvin tietoa, mitä tulee tapahtumaan, kunnes saimme tarkempia ohjeita hevosten majoittamiseen. Otin Justuksen autosta pihalle ja ori hirnahti aivan törkeän pitkän hirnahduksen - tuntui että se kesti reilusti yli minuutin. Muut katsoivat hevostani hymyillen ja lähdin taluttamaan sitä talliin.

Justukselle oli varattu perimmäisin karsina, jotta kaunit neitoset saisivat olla tältä komistukselta rauhassa. Säikähdin, kun taakseni oli ilmestynyt mieshenkilö. Innoissani olin tutkinut hevoseni harjapakkia ja noustessani ylös, joku olikin aivan vieressä. Mies oli toinen järjestäjistä, Mika. Hän tuli ilmoittamaan minulle, että kuulun hänen valkoiseen tiimiin. Lisäksi vartin kuluttua sisällä alkaa tutustuminen. Sisällä kaikki vaikuttivat todella iloisilta ja pirteiltä. Itseasiassa minunkin väsymys oli kummallisesti häipynyt. Teimme pieniä leikkejä, jotta tuntisimme toisemme paremmin ja ilma keventyisi entisestään. Kaikki olivat todella mukavia ja ystävällisiä! Lopuksi meille kerrottiin hieman sotataktiikkaa, joita Mika ja toinen vetäjä Mirsa olivat suunnitelleet. Päivä kului nopeasti nauttien herkullisen päivällisen, hevosia hoitaessa ja illalla saunoen. Keskustelua riitti ja tämä koko porukka oli todella loistava!

To 27.03.2014
Kello pirahti jo puoli kuudelta ja oli aika lähteä talliin valmistautumaan. Olisin mielelläni jatkanut nukkumista, koska harvoin sitä pääsee vintille patjoille nukkumaan. Minulla on todella vilkas mielikuvitus, joten uni tuli vasta reilusti puolenyön jälkeen. Justus hörähti kun saavuin karsinan ovelle. Virkeältä vaikuttava Justus ahmi ruokansa perinteiseen tapaansa. Muita saapui hiljalleen talliin ja puheen sorina kantautui käytävillä. Ori rouskutti heiniään kun minä jo laittelin varusteita niskaan. Kokoonnuimme tallin pihassa, jossa meille kerrottiin ohjeita matkasta ja hieman tulevastakin. Ryhmämme jakautuivat ja lähdimme kohti omaa tukikohtaamme. Matka perille kestäisi noin kolme tuntia, onneksi kaksi taukoa helpottaa matkaa. Justus kehotettiin jonossa toiseksi, johtajan taaksen. Sain hyvän tilaisuuden keskustella Mikan kanssa tämän harjoituksen ideasta ja toteutuksesta. Justus oli todella rauhallinen ja tyyni. Yleensä ori yrittää keksiä jotain kepposia, mutta ei tänään.

Perille saavuttuamme purettiin tavarat ja laitetaan leiri kuntoon. Nyt vasta todella tajusin, että elän monta päivää ilman puhelinta! Sitä rakasta kapistusta, joka pirisee päivässä kymmeniä kertoja ja joka ei koskaan jätä minua rauhaan. Varsinkaan nyt, kun älypuhelimiin tulee kaikki mahdolliset ilmoitukset äänellä. Toivottavasti muut ovat parempia pystyttämään telttaa... En ole koskaan sitä tehnyt, enkä haluaisi joutua naurun kohteeksi. Onneksi selvisin siitä hommasta! Olin paljon innokkaammin mukana nuotion sytyttämisessä. Se oli jo hommaa, jonka minäkin osaan, tai ainakin niin luulen. Söimme pienen aterian ja keskustelimme tulevista tapahtumista. Yö jännitti monia. Pelko siitä, että aamulla herää eikä omaa hevosta näy missään. Hevosille oli viritetty pienet tarhaukset. Hyökkäys- ja puolustussuunnitelmien teossa saimme Justuksen kanssa kunnian kuulua etulinjaan. Ronski ori vaikutti niin täydelliseltä valinnalta siihen. En uskaltanut kysyä, saako olla erimieltä? Itse olisin mielusti ollut puolustajana, koska tämä koko homma jännittää minua jo valmiiksi niin pirusti, että uskon hiljalleen jo hevoseni reakoida tähän fiilikseen. Tarkoitus oli kulkea linjassa täysin keskellä ja tarvittaessa yrittää harhauttaa vastustajia. Edetessä tulee kuitenkin olla todella tarkkana ja varovainen. Kun suunnitelma oli selvä, sovimme vahtimisvuorot. Kuuluin seuraavan illan tiimiin. Tarkoituksena on pitää ulkonuotio kunnossa, jota ei saa missään tilanteessa päästää sammumaan. Hevosia pitää tarkkailla ja muuta joukkuetta tulee varoittaa mahdollisesta uhasta. Päivä kului todella nopeasti ja touhua riitti, että saimme leiripaikan kunnolla pystytettyä ja hevoset aseteltua turvallisesti yöunille. Takapuoli oli hieman puutunut ja käsiä särki. Möyrin omaan makuupussiin telttaan ja toivoin saavani edes tunnin nukuttua. Yö jännitti todella paljon, koska en ole teltassa nukkunut koskaan ennen. Hetken sitä jo mietti, miten suostuin lähtemään tälläiseen mukaan... Ihme kyllä, kauan ei kestänyt kun vintti pimeni.

Pe 28.03.2014
Aamulla heräsin selkä kipeänä mutta erinomaisesti nukkuneena. Aurinko oli alkanut jo nousemaan ja osa ryhmäläisistä oli siirtynyt nuotiolle keskustelemaan. Hieroin tomut silmiltä ja liityin seuraan. Hevoset olivat kaikki pysyneet omilla tonteillaan ja valtakunnassa kaikki oli hyvin. Viimeisetkin heräsivät ja oli aika tarkistella päivän suunnitelmaa. Osa poruksta lähtisi jalkaisin kohti vihollisleiriä. Koska olin eilen saanut vain oleskella, kuuluin tämän päivän partiovuoroon. Jäin nuoremman naisen kanssa pitämään leiriä yllä, kun muut lähtivät patikoimaan. Tarkistimme sillä välillä kaikki hevoset ja lisäsimme nuotioon puita. Oli todella hiljaista. Vain hevosten heinien rouskutus kuului lintujen viserryksen ylitse. Iltapäivällä porukka palasi leirille ja kertoi tapahtumista. Viholliset vaikuttavat ainakin vielä rauhallisilta eikä vartiointia ollut suunniteltu. Nyt olisi hyvä hetki lähteä hyökkäykseen, mutta Mika totesi, ettei ole vielä sen aika. Meidät jaettiin vielä nuotovahdin lisäksi pareiksi, jotka vartioisivat leiriämme kierrellen lähimaastossa satunnaisin väliajoin tunkeilijoiden varalta. Olin päässyt liian helpolla tähän asti, joten olin vapaaehtoinen illan vuoroon. Yksi porukkamme tammoista oli koko iltapäivän vaikuttanut todella levottomalta. Justuskin oli käyttänyt tilaisuutensa hyväksi ja hörähdellyt neidolle pehmeästi. Myös tätä tammaa joutuisi seuraamaan tarkemmin. Ilta vaihtui jo yönpuolelle, kun lähdin parini kanssa taskulamppujen valolla seikkailemaan maastoon. Kylmiä väreitä tuli jatkuvasti ja minua jännitti ihan hirvittävästi. Jalkojenalla räksähtelevät oksat saivat kerta toisensa jälkeen sydämeni pomppimaan tuskallisesti. Mitään ei näkynyt. Valokiilani osui kauemmaksi pellolle ja siinä hetkessä en tajunnut enään mitä tehdä. Valokiilaan osui neljä silmäparia pellolla ja minä ratkasin tilanteen paniikissa kiljuen ja juosten kohti leiriä minkä jaloistani pääsin. Ne onnelliset ja väsyneet patikoijat, jotka nyt nukkuivat omissa pehmoisissa makuupusseissaan, saivat karun herätyksen. Hevosetkin säikkyivät minua, kun tulin nuotiolle henkeä haukkoen. Mika ryntäsi teltasta ulos ja tuli luokseni. Hän tivasi ensimmäisenä olinko nähnyt petoeläimiä, jotka olisivat meille vaaraksi. Vartin yritin saada sanoja suustani, kunnes pystyin vastaamaan, mitä pellolla näin. Tietenkään en tiedä mitä siellä oli, mutta kahden elukan silmäparit minua siellä tuijotti. Mika taputti selkääni ja lähti takaisin teltalleen. Muut porukasta oli herännyt meteliini ja kurkkivat nyt uteliaina teltan ovensuulta. Painoin pääni polvelleni ja katselin nuotion liekkejä, sinne oli juuri lisätty puita. Minua hävetti! Onneksi vartioparini piristi minua ja yritti saada minut piristymään.

La 29.03.2014
Silmät ristissä heräsin pillin vihellykseen, olin saanut nukkua vain muutaman tunnin. Mika kailotti nuotiolla kovaan ääneen: "Nyt se on sotaa!". Jes! Ei muutakuin vaatetta kunnolla niskaan ja hevosia hoitamaan. Osa porukasta lähti jalan mutta minä kuuluin ratsuporukkaan. Justus vaikutti hermostuneelta ja äkäiseltä. Uskon, että sitä on alkanut myös tämä ulkoilma ärsyttämään ja pienessä aitauksessa seisoskelu tylsistyttämään. Nousin ratsaille ja lähdimme kolmen ratsukon voimin eteenpäin. Värikuula-aseet olalla roikkuen ja rinta rottingilla, valmiina pieksemään vastustajat. Olin joskus nuorempana käynyt kavereiden kanssa leikkimässä kuulasotaa metsässä, mutta ikuisuus siitäkin jo oli. Hidastin Justuksen käyntiä, koska olimme jo lähellä. Kuulin oksan katkeavan ja ääni tuli selvästi oikealta suuren kiven takaa. Otin aseen käteeni ja kehotin oria pohkeilla siirtymään vaivihkaa vasemmalle. Näin hahmon olkapään ja tähtäsin siihen ja PAM! Justus säikähti muttei lähtenyt mihinkään. Vastustaja kömpi esiin ja keltaisesta läiskästä olkapäässä voi todeta, että osuin häneen. Olin niin iloinen ja innoissani, että olisin voinut kiljua kuin suomen olympia jääkiekkoa seuratessa, mutta en kehdannut. Olisi varmaan Justuskin jo viimeisen kerran päättänyt, että nyt tämä leikki riittää. Kehotin orin eteenpäin uhrini luokse ja otin repustani köyden. Sidoin naureskellen vastustajani ja lähdin kuljettamaan sitä kohti leiriä. Leirissä oli kaksi henkilöä jäänyt pitämään paikkaa yllä ja varautunut vankeihin, joille oli rakennettu oma aitta. Siellä oli jo kaksi muutakin vihollista! Vangit istuivat kiltisti vierekkäin lankulla ja lähdin Justuksen kanssa uudestaan metsään. Etenin ravissa ja vihollisen leiriltä kuului kuula-aseiden ääniä. Laskeuduin satulasta ja otin ohjat kaulalta käteen. Näin Mikan kauempana puskassa makaamassa ja ampuvan johonkin. Hän huomasi minut ja karjaisi minulle: "Teltan takana on kaksi viimeistä, vauhtia!". Nousin takaisin satulaan ja nostin laukan. Menimme aikamoisella ryminällä keskelle leiriä ja olin jo ase kädessä valmiina. Näin nämä kaksi henkilöä, jotka tulivat kyllä niin yllättäen eteen, etten paljon kerinnyt yrittää edes tähdätä. Aloin ampua vimmatusti ja yritin pitää toisella kädellä hevosen ohjia tiukasti kädessä. Välillä tuntui että Justus alkoi valumaan altani pois. Lopetin ampumisen ja tajusin, että nämä tytöt makasivat värikuulien sotkemina maassa. Mika juoksi luokseni ja hurrasi, siinä oli viimeiset me voitimme siis! Yhdyin iloon ja ilakoimme äänekkäästi. Taputin uljasta ratsuani kaulalle ja Mika nappasi maasta vihreä heinätukon ja ojensi sen Justukselle. Otimme tytöt vangiksi ja lähdimme takaisin omaan leiriimme. Mika piti pienen puheen ja seremonian voiton kunniaksi. Vaikka me voitimme, toisen leirin porukka oli iloisia ja todella huvittuneita tilanteesta. Oli aika kerätä leiri kasalle ja palata tallille. Ilta oli jo hämärtynyt ja touhua riitti. Justus sai odottaa minua varusteet niskassa. Lopulta päästyämme takaisin talliin, uni alkoi kummasti maittaa. Iltapala naamariin ja sänkyyn. Justuskin vaikutti väsyneeltä mutta tyytyväiseltä päivään. Saunaan olisi voinut mennä, mutta rankka vartiointiyö vei veronsa täysin.

Su 30.03.2014
Voi kuinka ihanalta tuntui nukkua lämpöisessä ja pehmeässä sängyssä! Koleiden telttaöiden jälkeen tämä tuntui niin luksukselta. Koko porukkamme kokoontui aamupalalle ja samalla käytiin läpi joukkueiden suorituksia. Meidän vahvuutena oli hyvin suunniteltu eteneminen ja vartiointi. Vastustajat eivät pitäneet leirinsä ympäristöä tarpeeksi tarkasti turvassa, joten hyökkäys oli todella yllättävä heille. Kaikki ottivat tämän hyvänä kokemuksena ja todella hauskana tapahtumana. On se myönnettävä, että tämä piristi perus arkea suunnattomasti. Vaeltaminen maastossa, eläminen hieman ankeissa olosuhteissa, unien vähyys ja jatkuva jännitys kuvastaa omia fiiliksiä tapahtumista. Justus oli todella upea paketti koko reissun! Ori pysyi hallinnassa kokoajan eikä pienessä tarharakennelmassa tullut ongelmia. Justuskin on sen kokoinen hevonen, joka sieltä olisi läpi tullut koska tahansa. Otimme tallin pihassa vielä yhteisen valokuvan porukasta ja erikseen omasta tiimistä. Sitten aloimme keräämään omia tavaroita kasaan ja valmistautumaan kotiin lähtöä. Harjasin Justuksen hyvin ja rapsuttelin sitä tovin. Ori oli herkkunsa kotona ansainnut. Nyt voin virkistyneen väsyneenä reissusta jatkaa iloisesti tallitöitä ja palata arkeen. Ikimuistoinen kokemus niin minulle, kuin upealle omalle kasvatilleni, Justukselle!

Emma - Anffin Taikakukka (kirjoittaja sandi)
Innostuin Pötkön kanssa lähtemään värikuulasotaharjoitukseen ja yritin houkutella Emmaa seuraksi, mutta ei se meinannut millään suostua, nurisi vaan että ei hän mitään tuollaisia harrasta. Lopulta tylysti varmistin että Emma on vapaalla, pakkasin Pötkön lisäksi sen emän Kukkiksen autoon varusteineen ja suurinpiirtein talutin Emman kyytiin. "Kosto elää" oli Emman viimeinen kommentti aiheeseen.

Emma ja Kukkis tulivat myös valkoiseen joukkueeseen pyynnöstäni. Halusin tapahtuman aikana seurata Kukkista sillä vähän mietitytti tamman sekä henkinen että fyysinen kestävyys. Se on päässyt vähän puskittumaan kun ollut vain varsojen kanssa, viimeksi tamma oli ihmisten ilmoilla ties milloin. Emma ja Kukkis tulevat kuitenkin hyvin juttuun ja tamma on käyttäytynyt ihmisiksi, jaksanutkin oikein hyvin muiden mukana.

Harjoituksen alkupuoli oli mennyt todella hyvin, mutta nyt olisi tositoimien aika. Ehdin vain sivusilmällä seurata Pötkön selästä miten Kukkiksella menee. Hyökkäykseen sinisiä vastaan lähdettiin alkuun yhtenä rintamana, Emma ja Kukkis olivat porukassa joka viistäisi vasemmalta kohti vihollisen selustaa. Kukkis näytti olevan todella innoissaan, se heitti muutamat pukitkin vauhdissa.

Hyökkäyksen jälkeen keräännyttiin takaisin omaan leiriin. Kukkis oli saanut "tappavan" osuman ja Emma joutunut kesken kaiken jalkamieheksi, hyvin sen vaaleansinisten kuulien osumia oli silti vihollisissa näkynyt. Hetkinen, vaaleansinisiä? No nyt tiedän mitä se aiempi epämääräinen mutina kostosta tarkoitti, minä ja Pötkö kun oltiin vaaleansinisen värin pilkuttamia..



kaikki sivuston materiaali © taffel, ellei toisin mainita
ulkoasu © femm